Köyhyys on suhteellista

Köyhyys on varmaan suhteellista ja meidän perheessä ainakin. Asumme vanhassa omakotitalossa koirien kanssa, joten monen sukulaiseni mielestä tämä on ihan itse aiheutettua. Mitä teemme jatkuvaa remonttia tai mitä olet hankkinut koiria ?

Varmaakin se on näinkin , mutta onkohan heistä kukaan koskaan tullut ajatelleeksi, ettei meidän perheessä kumpikaan ole saanut mitään valmiiksi ?  Ei ole tullut ennakkoperintöä , eikä kummallakaan meistä ole rahakasta työtä. Olemme duunariperhe, emme edes keskiluokkaa tuloinemme.  Jos emme asuisi tässä talossa vaihtoehtomme olisi kerrostalokolmio vuokralla, en tiedä sitten oltaisiinko yhtään onnellisempia. Tuskinpa vain. Tietysti sillä erolla, ettei tarvitsisi tehdä remonttia ja koirienkin pitäminen olisi vaikeampaa.  Ei tarvitsisi kasvattaa, ei sitten yhtään, sillä tietenkään ei ole mitään merkitystä, onko kasvattaminen ollut minulle haave ja ovatko koirat minulle tärkeitä. Ei tietenkään, vain sillä on merkitystä, voidaako me matkustaa monta kertaa vuodessa Espanjaan katsomaan sukulaisia, jotka ovat sinne itse halunneet muuttaa.

Köyhyys meidän perheessä tarkoittaa sitä, ettemme todellakaan voi tehdä samoja asioista kuin muut meidän perheessä. Emme voi matkustella tai ostella silmittömästi tavaraa tai palveluita, mutta en tiedä sitten onko se kovin vahingollista.
Toki se tekee surulliseksi, kun omaa isäänsä ei näe koko vuonna vain sen vuoksi, ettei sinulla ole varaa matkustaa, mutta se, mitä en ymmärrä on se, että miten se on minun vikani, ettei minulla siihen ole varaa. Sen vuoksi ,että minulla koiria. Ilmeisemmin.

Köyhyys on suhteellista , sillä toisen mittapuun mukaan emme ole kovinkaan köyhiä, mutta se, että joutuu jatkuvasti puolustelemaan omaa elämää omille sukulaisilleen on todella raskasta ja inhoittavaa.Saatika se, että huomaa olevansa juorujen ja arvostelun kohteena.

Hassua, miten se, että on koko ikänsä tehnyt töitä oman elämänsä eteen ei mitenkään suojele sitä arvostelulta.

Saamaton..

miten toinen osapuoli voi olla niin saamaton, että mitään ei saa aikaiseksi ilman pyyntöä, naukumista, käskemistä ? Miten toinen voi olla ,niin välinpitämätön yhteistä kotia kohtaan ? Miten se yhteinen koti on toiselle, niin arvoton, ettei viitsi tehdä siellä mitään ?

 Mitä siitä pitäisi ajatella ja kuinka kauan sellaista voi ja pitää sietää?

Tänään katkesi kamelin selkä. Sain hillittömän raivokohtauksen. 12 tunnin työpäivä , pitkät ajomatkat pimeässä, patti kyljessä ja väsymys raha-asioiden kanssa painimisesta tekivät tehtävänsä. Tuntuu , etten jaksa enää yhtään. En yhtään.

Tällä hetkellä..

Kudon lapselle OmppuPomppua  siitä tulee kaunis, vaikka langan vaihtamisen vuoksi jouduinkin enemmän suorittamaan laskutoimituksia. Samaan kutomissyssyyn tehdään myös villahousuja. Josko tämä ratkaisu kelpaisi viisivuotiaalle, joka niin kovin karsastaa villahaalaria .

Samalla mietin, että onko oma keho tekemässä tepposta, sillä jo kerran vaarattomaksi todettu pahkura kyljessä näyttää kasvaneen ja muuttaneen muotoaan. Naurettavaa kyllä pikaisen lääkäriin menon vuoksi olen siirtynyt asioiden vatvomiseen. Liioittelenko vai en ? Siinäpä hyvä kysymuys, johon lääkäri osaisi kerralla vastata.

Valivali

Puuh..  Perheen lähellä oleva ihminen on pahasti alkoholisoitunut.  Huomaamatta tämä vie voimia paljon myös perheen sisällä.  Ei haluaisi, eikä jaksaisi kantaa murhetta aikuisesta ihmisestä.  Pahinta tässä on ,että ei oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua puuttua vai ei ? Siinäpä pulma. 

Sellainen määrä pettymyksiä, että jo inhottaa..

Huono karma, huono onni, surkeiden sattumusten sarja on kyllä viime aikoina ollut täällä.  Ensimmäisen tuskallisen pettymyksen aiheutti epäonnistunut työnhaku.  Pääsin jopa ns. toiselle kierrokselle, sain mielestäni hyvän arvostelun päätohtorilta, mutta tuloksena oli  " Olemme päättäneet jatkaa toimen hakuaikaa. Käytännössä toteutamme jatkotyön ns. uutena hakuna.  Toivomme, että voimme huomioida  hakemuksenne tässä jatkoprosessissa."  Eli kiitos, mutta ei kiitos. Melkein kelpasit, muttet kuitenkaan.  Pah.

Tämäkään ei olisi niin harmillista, jollei koko ajan pienenä peikkona pyörisi oman työn menettäminen. Toimiston sulkemisella maalaillaan ,ja mitään tulevaisuudesta ei tiedä, ahdistavaa.

Pahinta on kuitenkin se, että meidän pikku bulla on sairastunut. Tai pikemminkin hän on ollut sairas koko ajan, mutta oireet tulivat esille vasta nyt.  Luopuminen on edessä, mutta siitäkään ei tiedetä, että koska.  Voi , itkujen itku.

Näistä syistä ei pahemmin ole energiat käsitöille riittäneet, enkä ole edes blogistaniakaan jaksanut lukea. Villatakkia Eskimosta olen tikutellut kuin Iisakin kirkkoa, miten paksuilla puikoilla ja paksulla langalla työ voikin edistyä niin hitaasti ?

Mitään suurta ei kannata täällä odotella hetkeen. Mä taidain olla enemmänkin kuin vähän allapäin.